Kiitoksen äärellä.

Kohta on isänpäivä. Viimeksi kirjoitin mitä isä on opettanut.
Äitienpäivän unohdin tyystin, vaikka yhtä rakkaita molemmat on.
Kun asuu kaukana perheestään, oppii sitä rakastamaan ihan uudella tavalla.
Kyllähän ne pienet, kämäiset virheet yhä toisessa ärsyttää kuin ennenkin, oli
kilometrejä välissä sitten kymmenen tai tuhat. Se on niitä asioita, joita edes
välimatka ei kaunista. Ei sen kyllä tarvitse.

Olen uneksinut,
seilannut merellä,
kuljeksinut basaarilla,
nähnyt Alpit,
eksynyt Berliinissä,
puhunut ranskaa haparoiden
perheeni ansiosta. 

Äiti ja isä, kiitos että mulla on ollut aina mahdollisuus tehdä kaikkea.

Mitä enemmän kuvittelin että olen henkeen ja vereen kaupunkilaistyttö,
sitä enemmän huomasin että viihdyn keskellä korpea aivan loistavasti.
Tietty se välillä kiukuttaa, kun tennareilla astuu hirvenpaskaan, kärpäset pörrää silmiin
ja käärme meinaa iskeä nilkkaan.

En ole käynyt mökillä koko kesänä, joten ajattelin nyt näin
syksyn kunniaksi korkata mökkikauden avatuksi!
Perjantaina nautin heti aamusta viiden tunnin junamatkan keskelle Suomea
ja paikkaa, johon hyvä että puhelinlangat menevät.
Ja voi kuinka innoissani olen! En ole nähnyt erästä henkilöä
sitten sen jälkeen kun palasin tänne ja hän jäi sinne sairaalaan.
Uskon että koen jonkun herkän hetken juna-asemalla ja itkeä tirautan mehevät
kyyneleet jälleennäkemisen riemusta.
Ingen panic, se olen vain minä joka sivistyneesti nyyhkii perjantaiaamun pikajunassa.
Luojalle kiitos Diorin waterproofin!