Sanotaan että koti on siellä missä sydämesi on. Jos sanonta pitää yhtään paikkaansa, on minun sydän aika sirpaleina. En tiedä johtuuko se geeneistäni vai missä kohtaa kasvatustani on olen perinyt kulkurin luonteen, sillä viihdyn aikalailla hyvin kaikkialla missä olen. Olen niitä ihmisiä, jotka osaavat (vuosien harjoittelun) jälkeen pakata tavaransa yhteen laukkuun, hypätä junaan ja asettua aloilleen minne tahansa.
Nyt kun olen asunut omillani melkein kolmen vuoden ajan, olen aika ajoittain pyrkinyt karsimaan tavaroitani ja heittämään turhia juttuja pois. Jos en käytä jotakin puoleen vuoteen, en tule tarvitsemaan sitä koskaan. Siksi kun valmistun kolmen viikon kuluttua, toiveeni on ihmisille etteivät he osta minulle mitään, ei yhtään mitään. Jos minua haluaa muistaa väkisin on tatuointilahjakortti tai muu ns. hyödyllinen muisto mikä kulkee mukanani vähintäänkin ikuisuuden ilman että minun täytyy änkeä muistojani kymmeniin pahvilaatikkoihin. Sillä jonakin päivänä, on se sitten viiden tai kymmenen vuoden kuluttua saan kaiken tavarani mahtumaan yhteen laukkuun ja voin vapaasti lähteä sinne minne veri vetää.
Vaikka valitan usein nykyisestä kotikaupungistani, viihdyn täällä loppujen lopuksi ihan hyvin. Toki tiedän monta muuta kaupunkia jotka olisivat paljon eksoottisempia ja parempia (?) paikkoja asua, mutta.. Kaupunki on suhteellisen iso, täältä on hyvät yhteydet ulkomaille ja olen saanut täältä kavereita.
Silti sydämeni on yhtä Etelä-Suomessa, Keski-Suomessa, hieman Roomassa, Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä, Tiibetissä, Tokiossa, Nykissä, Norjassa, Tukholmassa... niin monissa paikoissa Varsinais-Suomen lisäksi. Kun olen viisikymmentä, haluan että mittarissa on 50 eri maata.
Kuvat netistä.
Huomenna taas reissun päälle, kotio kutsuu.
Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen ja laulan.
