En saa avioeroa, liitto on järjestetty ja tuntuu että tässä tämä elämä nyt oli. Onneksi on päiviä,
jolloin kohtaan puolisoani todella harvoin - toisinaan se on läsnä koko ajan menin minne tahansa.
En tiedä ymmärtävätkö ystävät tai tutut kun yrittää selittää meidän suhdetta - se nyt vaan on.
Välillä joutuu keksimään tekosyitä miksi ei pääse jonnekin lähtemään, miksi ei ole ollut
yhteyksissä tai saanut edes hiuksia pestyä pariin päivään. Tiedän että harva ymmärtää vaikka
kuinka haluaisi. En minäkään ymmärrä muiden suhteita vaikka kuinka vääntäisin sitä rautalankaa
ja tahto olisi kova.
Viimeiset päivät ovat olleet yhtä tuskaa, en ole ollut koskaan näin kipeä. En voi nukkua kunnolla
mutta silti nukun sen viisitoista tuntia ja olen kuoleman väsynyt. Saan harkita monesti lähdenkö koti-ovea pidemmälle koska pelkään että pyörryn ulos. Autoa en yksinkertaisesti aja jos ei ole pakko,
sillä pelkään myös että ajan kolarin. Hereillä olo menee ihmetellessä että jaksanko nousta sängystä sohvalle
tai edes syödä. Aikaa on turha kuluttaa lukemalla tai telkkaria kattomalla kun silmät ei meinaa toimia. Viimeiseksi tempuksi rakas puolisoni saattoi mut verikokeisiin, jonka seurauksena käsitaive on sinisen värinen - ollut jo monta päivää.
Se miksi joudun kärsimään huonointa avio-onnea ikinä on, että olen
naimisissa hemicranian kanssa.
Liittoa on kestänyt kohta 12 vuotta, en vieläkään ole oppinut elämään sen kanssa.
