Olen pienestä pitäen rakastanut eläimiä ja parhaimmat tarinat ovat olleet huimia seikkailuja joita ihminen ja eläin kokee yhdessä. Olen vinguttanut kirjastokorttia lainaamalla Valkohampaan ja Hopeanuolen kymmeniä kertoja ja puuduttanut ystäväni, koulukaverini ja jopa tuntemattomat ihmiset selittämällä kuinka ihania eläimiä taas näkyi lauantaiaamun eläinohjelmassa.
Minulla meni melkein 15 vuotta vakuuttaessani vanhempani, että osaan ja kykenen huolehtimaan koirasta. En saanut unelmieni mastiffia vaan pienen bichonin pennun. Ja kun viimein koitti se päivä, jolloin matkasimme monta tuntia kuumassa autossa pentua hakemaan.. Päivä on painautunut muistiini niin elävästi. Lapsuuden haaveet ja unelmat kävivät toteen ja olen varma, että kukaan muu ei koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin minä.
Siitä päivästä lähtien silmäteränäni on ollut pieni ja valkoinen ystävä, joka varasti sydämeni. Koirani ei ehkä ole tarinoiden suuri ja peloton sankari, mutta minulle se on tärkein. Avopuolisoni isä tapaa aina sanoa, että ei koskaan pidä mennä talouteen mihin kuuluu nainen ja koira. Tiedätkö miksi? Koska mies tuppaa aina jäämään koiran varjoon.
Ei haittaa, ettet ole elokuvien sankari.
Katsoin tänään ensimmäisen lomapäivän kunniaksi Hachiko - a dog storyn enkä pystynyt katsomaan sitä loppuun. En varmaan tule koskaan katsomaankaan sitä loppuun ja ehkä hyvä niin. Surulliset loput elokuvissa ei vain ole minua varten.
Ihanaa lauantai-iltapäivää ja loman alkua ♥
