Missing

someone isn´t about how long
 it´s been since you have seen them last or
the amount of time since you´ve  talked.
It´s about that very moment when you´re
doing something,
and you wish that they were right there
with you.

Anna ne vastaukset.

Hei tiedätkö ne iltapäivät
kun kahvi on niin vahvaa että menen pitkin seiniä,
eksyn ruokahyllyjen väliin kaupassa löytämättä pakasteita
ja kun vain aamu auringon noustessa huomaa
ettei tämä riitä mulle ollenkaan?

Onneksi niitä päiviä on jo hieman vähemmän
ja silti on enemmän minua jäljellä.

Tekstin pointti katosi jo heti alussa.

Subway to Venus -blogin pitäjä onnistui ilmeisesti lukemaan ajatuksiani jonkin verran. Taas on yksi enemmän tai vähemmän tarpeellinen juhlapyhä takana ja on hieman hölmö olo. Ei, en istunut yksin kotona loppujen lopuksi niin kuin monet muut juhlijat varmaan joutuvat/haluavat (?) mutta silti. Kävin ravintolassa ja kotibileissä, minulla oli ihan hauskaa ja täällä sää oli todella ihana. Vähän liiankin ihana ehkä minun mielestäni,
sillä se oikein houkutteli pitkine kynsineen vappupiknikille ja nauttimaan auringosta.

Totuushan on se, että kun muuttaa kauas kotoa - satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän - ja vaikka elämä kuinka asettuisi oikeille jengoille siellä niin kyllä välillä enemmän tai vähemmän tuntee itsensä yksinäiseksi.
Enkä minä edes ole yksinäinen, onhan minulla täällä toinen puoliskoni jakamassa arjen ja juhlan ilot ja surut. Olen saanut uusia ystäviä ja tuttavuuksia, tehnyt kaikkea kivaa ja huomannut että ehkä se nurmikko on vihreämpää aidan toisella puolella. En tiedä vielä, siksi sanoinkin ehkä. 
Koska kun jotain jännittävää tai kamalaa tapahtuu, totta kai sitä haluaa kertoa ensin jollekin todella tärkeälle ihmisille. Tai kun on juhlapyhät tai merkkipäivät ja haluaa jakaa ne kokemukset sekä muistot läheistensä kanssa.

Kun pääsen käymään lapsuudenkodissani, olen aina yhtä into pinkeänä. Sitä hermostuneena heiluttelee jalkojaan ja nieleskelee itkun sekä naurun tyrskähdyksiä ja lopulta halaa kaikki vastaantulijat ihan ruttuun fraasein "ihana nähdä pitkästä aikaa, oli niiiiiiiin ikävä sua!" .
Sitten sitä fiilistelee hetken jos tovin ja huomaa, ah täällähän elämä on kappas vain jatkunut lähtöni jälkeen ja mikään ei ole entisellään. En halua nyt kuulostaa itserakkaalta, tietenkin elämä jatkuu vaikka olisinkin muualla mutta olen surullinen etten pääse siihen enää kiinni vaikka kuinka yrittäisin. Ja kun istun autossa kehä kolmosella tunnen oloni kiertolaiseksi sillä kotiin tultuani en tunne että täälläkään olisi koti. Tai  siis, on täällä koti mutta ei sellainen minkälainen sen toivoisin olevani. Kaipaan kovasti ystäviäni ja perhettäni, mutta valitettavasti aikuistuttua kaikki ovat hajaantuneet eri paikkakunnille ja näkeminen on vähäistä mutta onneksi sitäkin onnellisempaa.

Koulussa sanoin monesti yhdelle paikkakuntalaiselle, kuinka kateellinen hänelle olen. Hänen perheensä ja ystävänsä asuvat täällä eikä hänen ole tarvinnut rakentaa elämää uudestaan tyhjästä.
Kun muutimme tänne, meillä oli pakettiautollinen roinaa ja kaksi hieman eksynyttä nuorta 38 neliön kaksiossa. Tunsimme tasan kaksi henkilöä täältä, toinen meistä oli ilman töitä ja toinen palloili koulun sekä kodin väliä parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa.

Onneksi kaikki on kuitenkin sujunut ihan hyvin, vaikka ei se kaipuuta poista. Ja uskon, että tämä paikka on vain välietappi elämässä. Miksi turhaan surra eilistä, kun tulen viettämään loppuikäni tulevaisuudessa?

Ja enköhän joskus saa jonkun raahattua sinne hemmetin vappupiknikille ja tuntea oloni kotoisaksi. 

Viikonloppuna metsästämään tänne minä kuulun - fiilistä klubikeikalle sekä uuteen ravintolaan kiinalaisen ruuan ja ystävän seurassa.

I should have caught a ride on a Brooklyn train.

Olen kuluttanut lomaani enemmän tai vähemmän järkevästi siivoillen, dataillen ja pelaten xboxia (?!?). Kaikki mitä rakastin-blogi kuuluu tällä hetkellä suosikkeihini ja olen monesti saanut täällä yksin hymyillä. Joko olen löytänyt uuden hyvän biisin (Josh Rousen Rise) tai muuten vain hauskan päivityksen. Ihmettelin kovasti ikuisen sunnuntain maa - postausta ennen kuin vasta lomalla ollessani olen huomannut että viikko tuntuu pysähtyneen ja olo on kuin olisi sunnuntai. Olen vain raahustanut kotivaatteissa, siivoillut sieltä-täältä-tuolta ja kuunnellut rise biisiä repeatilla kahvia siemaillen. En tiedä nautinko vai inhoanko tätä sunnuntaifiilistä. Lomasuunnitelmat ovat valuneet viemäriin ja tilalle tulleet extempore menot kaupungille tai rinkelikahvit ystävän ja youtuben kera. Tavallaan ärsyttää, etten ole mitään saanut aikaan mutta toisaalta on kiva tuudittautua lomafiilikseen ja tehdä mitä fiilis tuo tullessaan. Sitä paitsi minulla on ollut todella hauskaa.
Eikös se ole tärkeämpää kuin  todo-listat?

ps. Siivotessani löysin vanhemmilta saadun ylioppilaskortin ja sehän kovasti itketti. Minulla on ikävä teitä.