Tietää pian itkevänsä.

Anna ne vastaukset.

Hei tiedätkö ne iltapäivät
kun kahvi on niin vahvaa että menen pitkin seiniä,
eksyn ruokahyllyjen väliin kaupassa löytämättä pakasteita
ja kun vain aamu auringon noustessa huomaa
ettei tämä riitä mulle ollenkaan?

Onneksi niitä päiviä on jo hieman vähemmän
ja silti on enemmän minua jäljellä.

En osaa jäädä.

Kumpa voisin jäädä.

"Ikävä jäädä ja ikävä mennä. Ikävä tänne, mistä olin vasta lähdössä ja ikävä perille. Tällä kertaa en osannut jäädä mutten olisi sitten halunnut mennä kotiinkaan. Olisin halunnut vain viipyä siinä, matkalla, ei-missään."

 Tekstin kirjoittaja osuu niin oikeaan. Voisinpa hetken olla en-missään ja sitten viisastuneena kertoa
viimein äidille mikä musta tulee isona ja kuinka onnellinen tulen olemaan. Onneksi mä sitä ennen osaan vielä nöyrästi kertoa ihmisille kysymyksiin tulevaisuudesta, että mä olen nuori ja mulla ei ole kiire mihinkään.

 Tai ainakaan ihan vielä, kyllä tässä ehtii vielä kupin kahvia juoda ennen paluumatkaa.

Tekstin pointti katosi jo heti alussa.

Subway to Venus -blogin pitäjä onnistui ilmeisesti lukemaan ajatuksiani jonkin verran. Taas on yksi enemmän tai vähemmän tarpeellinen juhlapyhä takana ja on hieman hölmö olo. Ei, en istunut yksin kotona loppujen lopuksi niin kuin monet muut juhlijat varmaan joutuvat/haluavat (?) mutta silti. Kävin ravintolassa ja kotibileissä, minulla oli ihan hauskaa ja täällä sää oli todella ihana. Vähän liiankin ihana ehkä minun mielestäni,
sillä se oikein houkutteli pitkine kynsineen vappupiknikille ja nauttimaan auringosta.

Totuushan on se, että kun muuttaa kauas kotoa - satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän - ja vaikka elämä kuinka asettuisi oikeille jengoille siellä niin kyllä välillä enemmän tai vähemmän tuntee itsensä yksinäiseksi.
Enkä minä edes ole yksinäinen, onhan minulla täällä toinen puoliskoni jakamassa arjen ja juhlan ilot ja surut. Olen saanut uusia ystäviä ja tuttavuuksia, tehnyt kaikkea kivaa ja huomannut että ehkä se nurmikko on vihreämpää aidan toisella puolella. En tiedä vielä, siksi sanoinkin ehkä. 
Koska kun jotain jännittävää tai kamalaa tapahtuu, totta kai sitä haluaa kertoa ensin jollekin todella tärkeälle ihmisille. Tai kun on juhlapyhät tai merkkipäivät ja haluaa jakaa ne kokemukset sekä muistot läheistensä kanssa.

Kun pääsen käymään lapsuudenkodissani, olen aina yhtä into pinkeänä. Sitä hermostuneena heiluttelee jalkojaan ja nieleskelee itkun sekä naurun tyrskähdyksiä ja lopulta halaa kaikki vastaantulijat ihan ruttuun fraasein "ihana nähdä pitkästä aikaa, oli niiiiiiiin ikävä sua!" .
Sitten sitä fiilistelee hetken jos tovin ja huomaa, ah täällähän elämä on kappas vain jatkunut lähtöni jälkeen ja mikään ei ole entisellään. En halua nyt kuulostaa itserakkaalta, tietenkin elämä jatkuu vaikka olisinkin muualla mutta olen surullinen etten pääse siihen enää kiinni vaikka kuinka yrittäisin. Ja kun istun autossa kehä kolmosella tunnen oloni kiertolaiseksi sillä kotiin tultuani en tunne että täälläkään olisi koti. Tai  siis, on täällä koti mutta ei sellainen minkälainen sen toivoisin olevani. Kaipaan kovasti ystäviäni ja perhettäni, mutta valitettavasti aikuistuttua kaikki ovat hajaantuneet eri paikkakunnille ja näkeminen on vähäistä mutta onneksi sitäkin onnellisempaa.

Koulussa sanoin monesti yhdelle paikkakuntalaiselle, kuinka kateellinen hänelle olen. Hänen perheensä ja ystävänsä asuvat täällä eikä hänen ole tarvinnut rakentaa elämää uudestaan tyhjästä.
Kun muutimme tänne, meillä oli pakettiautollinen roinaa ja kaksi hieman eksynyttä nuorta 38 neliön kaksiossa. Tunsimme tasan kaksi henkilöä täältä, toinen meistä oli ilman töitä ja toinen palloili koulun sekä kodin väliä parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa.

Onneksi kaikki on kuitenkin sujunut ihan hyvin, vaikka ei se kaipuuta poista. Ja uskon, että tämä paikka on vain välietappi elämässä. Miksi turhaan surra eilistä, kun tulen viettämään loppuikäni tulevaisuudessa?

Ja enköhän joskus saa jonkun raahattua sinne hemmetin vappupiknikille ja tuntea oloni kotoisaksi. 

Viikonloppuna metsästämään tänne minä kuulun - fiilistä klubikeikalle sekä uuteen ravintolaan kiinalaisen ruuan ja ystävän seurassa.

Kun kylään tyhjentyvään, en takaisin löydä

Kotona pitkästä aikaa, matkalaukut purattu eikä tarvitse mihinkään ryntäillä. Nautin kotona olemisesta siivoamalla, pyykkiä pesemällä ja leffoja katsomalla. Katri Ylander laulaa radiossa - ei voisi parempaa launtaipäivää ollakkaan. Vaikka äidin hoiveissa oli hyvä olla, sai kotitekoista ruokaa ja suukotella pienen koiran kanssa - niin on kiva käpertyä oman sohvan nurkkaan ja maistella päärynämaca-smoothieta.

Syksy ja kolme muuta

Tänne on tullut syksy. Aurinko paistaa pitkästä aikaa ja tekisi mieli mennä ulos kerrankin kun ei sada, mutta

ulkona on kylmä enkä halua vielä pukea lämpimiä vaatteita niskaan. Ja minä kun rakastan syksyä. Saa luvan kanssa olla vilukissa, pukeutua lämpimiin villasukkiin ja myssyihin ja hamstarata vaatekaappi täyteen villaneuleita ja huiveja. Syksyn vaatemallistot on se kaikista odotetuin juttu meillä, vaikka on niitä kesävaatteitakin kiva ihmetellä.

Viimeinen lomaviikko meni liiankin nopeasti, huomenna pitäisi palata vuoden tauon jälkeen kouluun.

En enää muista miten paikoillaan istutaan, joten pyörin varmaan teoriatunnit ympyrää tuolillani.